Ulla kertoi käyneensä isännän kanssa iltapissalla kesämökillä siinä ulkovessan vieressä olevalla kedolla. Kärsämänkylässähän ei katuvalot loista, vain tähtitaivas ja kuunsirppi oli valaissut tätä toimitusta. Molempien katseet suuntautuneena kohti Otavan tähdistöä oli mietitty syntyjä syviä. Ulla kertoi vakuuttuneensa siitä, että jossakin tuolla universumissa täytyy olla planeetta, missä asustaa ETI-labradoreja. Isäntä oli kertonut kuulleensa uutisista, että jos planeetta on kovin suuri, niin painovoima muokkaa eliöistä matalia littanoita. Vähän niin kuin me koirat silloin, kun pitää osoittaa alistuvansa toiselle mahtikoiralle "anteeksi että olen olemassa"-asenteella, madella pitkin maanpintaa. Siinä huussin takaista taivasta katsellessa oli mieli herkistynyt siinä määrin, että Ullan oli pitänyt ulvoa pätkä Pablo Nerudan runoa Oodi koiralle (suom. Pentti Saaritsa):
"Vaellamme, mies ja koira joita yhdistää vihreä aamu ja mieltä kiihdyttävä tyhjä yksinäisyys - jossa vain me olemme olemassa ...sillä lymyileviä lintuja ja salaisia kukkia ei ole olemassa kahdelle kaverukselle, kahdelle metsästyskumppanille...onni olla koira ja olla ihminen yhtyneenä yhdeksi eläimeksi, joka kulkee liikutellen kuutta jalkaa ja yhtä kasteenkosteaa häntää".
Kotiin paluun jälkeen Ulla palasi nopeasti maanpinnalle. Labradoreja ei ole luotu liikoja miettimään, riittä että tekee mitä käsketään:
Anni sanoi, että laitetaanpas cowboy-hattu päähän ja otetaan kuva. Se siitä runoilijan urasta.
